“Fyysisessa kosketuksessa on aina jokin taajuus, se voi olla esimerkiksi kevyt tai siinä on enemmän painoa. Itselleni se rinnastuu ääneen, sen sävyihin, paineeseen ja voimakkuuksiin”, koreografi ja ohjaaja Johanna Nuutinen sanoo.

Ajatus teoksen aiheesta syntyi osana aisteja käsittelevää teossarjaa: “Palaudun ja lataudun kosketuksesta, ja pandemia-aika on vain vahvistunut kosketuksen merkitystä. Haluamme luoda kokonaisvaltaisen ja fyysisesti sekä emotionaalisesti koskettavan teoksen”, Nuutinen sanoo.

Teoksen äänimaailmasta vastaava äänisuunnittelija Tuomas Norvio sanoo, että kosketus on äärimmäisen intiimi kokemus. Ja näihin kokemuksiin voi palata äänien avulla.

“Ääni jättää omalle tulkinnalle tilaa, jolloin sen voi liittää omiin muistoihin. Olen ammentanut teokseen pienistä, henkilökohtaisista äänistä – äänistä väleissä ja äänten sävyistä. Myös (esiintyjien) puhe ja kehon äänet ovat osa teoksen äänimaailmaa. Tavoitteena on päästä äänen kautta lähemmäs, jopa iholle.” Norvio kertoo.

Miten moniaistinen teos syntyy?

Nuutinen ja Norvio kertovat työskentelevänsä teoksen parissa vastavuoroisesti, yhdessä ja erikseen. Liikekielen ja äänimaailman rakentuminen samassa ajassa ja tilassa on ollut Skin Hunger -teoksessa erityisen merkityksellistä:

“Tutkimme residenssijaksolla liikettä, siitä kumpuavaa tanssia ja teoksen teemojen kehollisuutta tehtäväpohjaisesti. Mikä on tanssin ja äänen suhde, oli yksi avainkysymyksistä. Pohdimme esiintyjän äänensävyä, tanssin taajuuksia ja sitä, miten keho voi toimia äänimaailman lähteenä. Myös Tuomas (Norvio) osallistui aamuharjoituksiin, minkä koen tärkeäksi. Koen, että se ruokki tanssin ja äänen liittoa,” Nuutinen kertoo.

Äänimaailman osalta työryhmä otti riskin ja kokeili ensimmäistä kertaa kolmiulotteisen äänimaailman luomista. Riskinotto kannatti. “Äänimaailma vaatii työtä, mutta residenssijakso todisti, että se on ehdottomasti sen arvoista – se on keino päästä lähemmäs katsojaa”, Nuutinen sanoo.

Teos on osiensa summa ja työryhmä halusi tuoda jo demovaiheeseen ehdotuksen sen eri osa-alueista – liikekielestä, äänimaailmasta, visuaalisuudesta ja puvustuksesta.

“Heti ensimmäisenä residenssipäivänä tuli tunne, että löysimme jotain. Tartuimme nopeasti ideoihin ja työskentelimme äärimmäisen intensiivisesti koko residenssijakson – siitä iso kiitos työryhmälle ja esiintyjille, jotka olivat valmiina sukeltamaan mukaan. Residenssijakso oli meille mahdollisuus todentaa teos, arvioida sen eri elementtejä ja tutkia erilaisia toteutustapoja.” Nuutinen sanoo.

Pieni suuri tila

Mikä lopulta on suurta tai suuri näyttämö? Voiko suuri olla samaan aikaan myös intiimi? Näitä kysymyksiä työryhmä pohti työstäessään teosta 700-paikkaiselle Erkko-salille.

“Meidän mielestämme pienikin voi olla suurta. Miten fyysisesti valtavan Erkko-salin sisällä voisikin kokea intiimin ja fyysisen tilan tunteita. Se miten pystymme vaikuttamaan tai millaisia jälkiä jättämään katsoja-kokijaan on meille merkityksellistä”, Nuutinen miettii.

Tavoitteena on leikitellä katsoja-kokijan rajoilla monisatapaikkaisessa näyttämötilassa:

“Olet ihmisten ympäröimä ja voit silti kokea teoksen henkilökohtaisella tasolla. Teosta ei kuitenkaan kannattaisi tehdä näin, jos se esitettäisiin vain yhdelle katsojalle – teos on tarkoitettu koettavaksi yhdessä muiden kanssa”, Norvio avaa.

Neljä taiteilijaa työryhmineen sekä yksi kollektiivi on kehittänyt teosideoitaan SPARKS-residensseissä kesän ja syksyn 2021 aikana. Teosideoista kolme valitaan SPARKS-hankkeen viimeiseen vaiheeseen ja ne nähdään Erkko-salin näyttämöllä vuosina 2022 ja 2023.